Apukokki

Aamulla ajattelin tekasta pannukakkua. Jostaki syystä piti kävästä pois keittiöstä. Ku tulin takas, oli kulho vallattu. Yhteistyöhön siis.

Lopputuloksena mukavan pieniä, käteen sopivia pannukakkusia. Ehdin jopa iteki maistaa muutaman. Sitte perheen pannukakkuhirmut ryntäsivät pöytään, ja sinne ne katos, pannukakut.

Vieras

Tytön kans istuttiin ja rakenneltiin Legoilla.

Myyrä tuli käymään.

Suukon mä sain

Tänään ku heräsin, sato lunta. Siispä heti ulos. Piti jo ensilumilla, mutta sillon en ehtiny ajoissa. Nyt siis en turhia aikaillu, vaan heitin takin päälle ja pistin menoksi. Ku pääsin takas sisälle, aukasin sälekaihtimet ja näytin vaimolle. Sillä nauratti.

Kuiva merirosvo leipoo

Taas on yks viikko menny, ja mille sitä on ehtiny? Ei ainakaan tietokoneelle istumaan, niin että olis jotaki saanu kirjotettua. Noh, nyt kirjotan sitä jotaki, ja toivottavasti joku sitä jotaki myös lukee.

Silimät tosin seisoo pääs niinku tönkkösuolatut muikut. Kaiken kirjottamansa joutuu lukemaan läpi moneen kertaan. Tulee sen verta pahasti kirjotusvirhettäkin, että hirvittää. Ja mittään ei näytöltäkään meinaa erottaa. Mut sinnillä vedän.

Töissä musta tuli merirosvo. Aikansa siis kannettavani väitti, että koneeseen asennettu Windows ei ole aito. Muutti vielä tyylikkäästi teeman oikein tummanpuhuviksi, palkit ja valikot mustaa täynnänsä. Puuttu vain pääkallo taustakuvasta. Luovutti sitte kuiten viimein, ku sain vaivoin todistettua että ihan aito se on... Mutta sainpa yhden päivän seilata piraattina Microsoftin suurilla vesillä.

Ja vaikka seilasin, niin pysyinpä tänään kuivana. Ollu viheliäistä ku satanu vettä koko viikon. Tihuttanu niin, että saanu sotkea tukka putkella pyörällä, ettei aivan läpi kastuis. Mutta eipä tänään. Tänään oli pakkasta. Vesiki katto paremmaksi vetää päänsä piliveen ja sielä se kuikuili pitkään. Vasta sitte illasta totes että turha se oottaa, ei se lämpö nouse. Ja niin sato lumi. Tosin maahan ku osu niin suli. Mutta hähä, kelepaspa vaa kerranki polokia aamusta! 

Ja ku se lumena sitte puotteli alas illalla, niin mä leivoin. Leivoin suolasta ja makiaa. Joo, omenapiirakkaa tietty, mutta vähä muutaki. Tein ehkä elämäni ensimmäiset pitaleivät, wuhuuu! Ja niiden lisäksi pari pizzaa. Viime pizzoista tais ollaki kohtapuilleen neljä vuotta. En tosin oo vielä tätä pizzan uutta tulemusta maistanu, mutta muut söivät ja vielä ovat tolopillaan. Rohkenen siis kait itekkin maistaa... huomenna. Niin, ja vielä yhen gluteenittoman leivän tehin. Siitä tuli tiiliskivi.

Tämä ei oo tältä aamulta, vaan viime viikolta. Lumi sato sillon yöllä sen jälkeen ku tuon edellisen postauksen tiistaina kirjottelin. Tulispa taas näitä aamuja, eikä niitä tämän viikkosia vesipäiviä.

Puhelinki soi jossaki

Voe mahoton, jo se on aika juossu... ja me sen perässä. Ja ollaan taas kipeinä. Meihin iski asuntokuume. Esittelyissä ravattu ihan ku jotaki oltais muka ostamassaki. Saa nähä onko tämä lievää ja ohimenevää vaiko vakavaa ja jää pahat jälkitaudit...

Vanhempi tyttö oli Mummilassa hoidossa tässä parina päivänä. Toisella kertaa haravoi lehtiä, eli tyhjensi jätesäkeistä haravoidut lehdet takas kentälle. Tais olla se helpompaa ku se niiden pussittaminen. Toisella kertaa kävi sitte kävelyllä Mummilan Vanhan Rouvan kanssa. Erikoista tälle kertaa tosin oli se, että tyttö ei istunutkaan mukana vaunuissa, vaan oli hihnan paremmassa päässä. Ei sen jälkeen koira kuulemma ollu syönyt muutamaan päivään, eikä juuri liikkunutkaan. Makas vain ja oli masentunu.

Ite kävin pitkästä aikaa kalassa. Kiitos rakkaan Pepon (kuten tyttömme häntä nimittää) ja vaimonsa, meillä on ollut auto käytössä muutaman päivän ajan. Niinpä lauantai aamuna pakkasin repun, hyppäsin ratin taa ja kurvasin rantaan, en ihan lähimpään, vaan vähän kauemmas. Ei ollu enää juurikaan lehtiä puissa, ja oli mielenkiintosta nähdä jotta olisko haukimoiset innokkaita meidän ruokapöytään. Olinhan jopa löytänyt perjantaina uusia uistimia alennuslaarista... pitihän sekin päästä katsomaan osaisko ne uida.

Niinhän se meni, oikein perinteisesti. Innokkaasti heittelin ja kattelin vieheen menoa vedessä. Osasivat uida. Toinen, lähes jo perinteeksi muuttunut juttu kävi myös. Löysin taas vaihteeksi edellisellä kerralla kadottamani vieheen. Keltanen kumikala perukkeineen palasi kotiin reilun kuukauden uintireissun jälkeen. Ja siitä eteenpäinki meni oikein perinteisesti. Rantoja kolutessa ja ilman ainoatakaan eväkästä.

Parin tunnin jälkeen jo suuntasin takas autolle ja siinä saapastellessani yritin pirauttaa vaimolle. Ei vastannu. Auton kohalla päätin heittää vielä pari kolme kertaa, ja soittipa vaimo takas juuri ku uistin oli vedessä. Jottei olis koko pohja tullu uistimen matkaan, puristin vavan koipien väliin ja samalla kelailin ku kaivoin puhelinta taskusta. Ehittiin muutama sana vaihtaa ennen ku se kala sitte yritti. Ja eihä siitä mitään tullu ku vapa oli ties missä ja toinen käsi korvassa. Toivuttuani ensihämmennyksestä yritin vielä muutaman heiton, mutta kala tyytyi vaan seurailemaan uistinta. Siinä me sitte tuijoteltiin toisiamma, kala ja minä. Puhelinki soi jossaki.