Sunnuntai

Aamu alkoi ihan liian lyhyiden unien jälkeen, kun tyttö tuli herättelemään. Päätäni kun käänsin paistoi aamuaurinkokin suoraan silmiin. Just sillon siitä ei osannu juurikaan iloita, mutta kunhan pääosin sai päänsä tähän todellisuuteen, niin asian hoksaaminen piristi kummasti. Ollunna niin synkkiä ja sateisia päiviä, että aurinko on just hyvä vaihtoehto lepposalle sunnuntaipäivälle.

Aamupalan jälkeen puettiin heti Mummun kutoma hattivattihaalari päälle ja sukellettiin parvekkeelle nauttimaan auringosta. Haalari otettiin heti kohta pian kuitenki pois, ku lasitettu parveke oliki edelleen yllättävän lämmin, mutta sopivan raikas silti. Tyttö kokkas, ja ite hoidin pyykkipuolta. Sitä on aika hyvin kertyny täs sairastelun lomassa.

Sairastelu on ollu aikamoista. Tänään onneksi itelläni helpotti huomattavasti ja nieleminenki onnistuu jo ku vettä vain. Vielä perjantainna-lauantaina se oli enemmänki niin, että nielin vettä vain. Mut tänään oon syöny jo ku ihminen. Vaimo on tosin aika heikolla hapella vielä, ja lauantain oli varsinki, sillä ku meinaa pukata noita rakkuloita lisäksi naamaan, käsiin ja jalkoihin. Käsillä ku toinen ei sitte juuri oo pystyny tekemään mitään, niin oon sitte tänään taas ollu vaihteeksi koti-isänä. Ja koti-isän velvotteisiin kuuluu nukuttaa vauhtiviikari, joten vaunulenkille ja kamera mukaan.

Kuvailu jäi kuiten aika vähäseks, mutta löysin mä nyt sentäs yhden pihilajan. Kuva, kuvauksellisuus, asettelu ja kaikki muu hömppä.. olokoon. Puu oli kiva, siinä se. Poikkesin sitte matkalla myös Anttilassa ja hain mukaan pienen Lego-paketin, jonka tiesin sielä olevan puoleen hintaan. Kummalleko sen lie enemmän, itelleni, vaiko lapsille?

Kotona sitte uudet legot ympäri lattiaa, ja kohta taas jo takas pakettiin. Ees taas ilman päätä tahi häntää, pientä kiukkua siitä ja tuosta. Olen kohta kaks vee.

Tekemistä ja mielenrauhaa kun piti löytää, niin päätettiin tytön kanssa leipoa omenapiirakka. Heti ensimmäinen juttu mitä pienillä käsillä pääsi tekemään, tuntu olevan mahottoman mukavaa. Rasvattiin vuokaa ja pullasuti heilu ahkerasti, eikä ees sotkettu yhtään.

Sokerin ja rasvan sekottelu meni myös yhtä näppärästi. Samalla kuorasin pari omenaa, joista toisen joku pieni jyrsijä oli kyllä jo puoliksi ehtinyt jyystämään. Jauhojen mittailu oli kans mieleistä, ja vain yhestä lusikasta pikkasen pöydälle luiskahti. Muuten homma suju siivosti. Oikein ihmettelin pienen tarkkaavaisuutta ja sitä miten keskittymistä riitti.

Siinä vaiheessa ku alettiin lorotteleen jogurttia taikinaan, kuuluki sitte yhtäkkiä: "Minun!". Saman tien tuolilta alas ja olohuoneeseen. Tyttö nääs hoksas, että äippä kävi hakemas itelleen hedelmäsalaattia. Nähtävästi lähti siis esittämään asiaansa, olevansa hedelmäsalaatin oikeutettu omistaja, tai ainakin oikeutettu kunnon osingoille...

Iltapalaksi sitte syötiin omenapiirakkaa. Joku pieni sitä kävi vielä hampaanpesunki jälkeen vähän omin luvin napsimassa. Sitten, oikein kunnon huudon kanssa mentiin nukkumaan, ku ei saanukaan niistää nenää loputtomiin, kerta toisensa jälkeen. Elämä on.



Ja sitte tämä pienempi tyttö. Voiskos sitä vaikka jo laittaa nukkumaan, isi ja äiti ei enää oikein jaksais tälle iltaa kauhiana yhtään mitään. Mulla oli vielä äsken tähän joku oikein hyvä loppulause mielessä, mutta näköjään jo ehdin unohtaa mikä se oli. Joten, eipä muuta, heippa.

Pitakebab, kiitos

Se tuli äkkiä, eikä kysyny multa lupaa. Tuli kesken työpäivän ja oli ärsyttävä heti alusta asti. Hakkas mua takaraivoon ja kuristi kurkusta. Kaato sänkyyn ja nosti kuumeen. Enterorokko se oli nimeltään.

Sama tauti se kaato meidän tytön sänkyyn muutama päivä sitten, ja nyt se on napannu muutkin kohteekseen. Onneksi sentään nuorimmainen on vielä selvinny oireitta, ei se tuommoselle kolme viikkoselle kovin mukava juttu oliskaan. Ja nyt on kovin onnellinen siitä, että lasten isovanhemmat asuu samalla paikkakunnalla. Löytyypä hoitoapua lapsille, ku isi ja äiti ei jaksa muuta ku maata sängyssä. Esikoisella tauti on jo sen verta ohi, että virtaa löytyy vähä liiaksi meidän pysyä perässä tässä kunnossa.

Nyt tässä sitte odotellaan minkälaiset rakkulat tämä nostaa koipiin ja käsiin. Kurkkuun on jotaki tullu jo, ku on nieleminen sen verta hankalaa. Tytölle ei kuitenkaan kovin pahoja näppyjä ja rakkuloita tullu, niin ehkäpä sitä iteki sitte selviäis ilman mitään mahottomia... Netistä luettuna tauti on vuonna 2008 ollu liikkeellä varsin ärhäkkänä versiona, mutta toivottavasti tämä nyt ei äitys ihan yhtä pahaksi.

Nieleminen on tosiaan hankalata ja sen mukana myös syöminen. Yhteisvoimin vaimon kanssa keiteltiin mansikkakiisseliä, ja sitä on saanu kohtuu helposti alas. Aikasemmin päivällä tilasin anopin kautta pitakebabin paikallisesta reströöntistä, jonka myös onnistuin saamaan alas. Teki vaan niin kovasti mieli pitakebabia, että kait se syöminen onnistu enemmän sen takia, kuin sen, että sitä olis syömään pystyny.

Kaikinpuolin nihkee tauti, vaikka lastentauti onki. Kannattaa pysyä erossa jos vaan suinki kykenee. Ei tämä aikusillekaa mikää mukava ole, varsinkaan ku alkaa heti tekeen mieli pitakebabia.

Ketjukukkasia

Niin kummallista kuin se onkin, niin tuntuu että tykkään työstäni. Jaa että mitäkö teen, no oon ATK-kouluttaja. Tämä on hiiri, tämä on sen häntä!

Sen kummempia ei tänään tapahtunut, kuin että kun ruokatunnilla olin polkemassa kotiin, hyppäsivät pyörän kettingit pois paikaltaan. Olin nääs niin innostunut vaimolle ostamastani kukasta, että halusin sen saada toimitettua nopsasti kotosalle. Ja niin innoissani kun olin, niin sitten polkasin vähä turhan tehokkaasti poljinta, jolloin ketjut karkasivat omille teilleen. Sitä sattuu aina sillon tällön. Pyöräni kun arvostaa suuresti rauhaisasti tehtyjä liikkeitä ja ottaa toisinaan nokkiinsa vauhdikkaista vaatimuksistani.

Ketjujapa sitten laittamaan takaisin. Heti kun ne olivat melkein kohdallaan, irtosivat vielä tyystin etummaisesta rattaasta, jollon putosivat totaalisesti paikoiltaan. Päätin taluttaa pyörän kotiin. Kahden askeleen jälkeen totesin, että kengän nauhatkin aukes. Sillon alko niin huvittaan etenemisen vaikeus, että asetin kukkapaketin hellävaraisesti tonttiin. Sidoin kengännauhat, käänsin pyörän nurin niskoin pyörätielle ja värkkäsin ketjut paikoilleen.

Viisi minuuttia myöhemmin ojensin öljyisillä käsilläni vaimolleni vaaleanpunaisen gerberan. Olin kuulemma romanttinen. Ja vaimon hymy niiin kaunis. :)

Lattianmaalausta

Ensimmäinen työpäivä, viikon ruokaostokset ja tunnin päiväunet hyvästi takana. Nyt sitten kotona ihmeellisen rauhallisissa tunnelmissa. Esikoiselle iski jonkinlainen tauti, kuumeen nosti ja kaato lapsen sänkyyn jo näin alkuillasta. Normaalisti tähän aikaan olis varsinaiset iltivillit käynnissä, vauhtia niin että parempi vain ite istua ja kattoa vierestä. Nyt on hiljasta. Nuorempi tuhisee omassa sängyssään ja herää vasta sitte ku me mentäis nukkumaan.

Leivoin tuossa omenapiirakan ja kokeilin myös tehdä muumikakun. Outoa sinänsä että niin leivottaa. Johtuuko tämä siitä että alotin työt, vai pehmenikö päiväunien aikana jotain korvien välistä? Jotenki sitä kuitenki erehty jauhoilemaan. Kaikesta huolimatta omppupiirakka onnistu niinku yleensäki, mutta muumi ei tykänny olla uunissa ja sinnitteli kypsymistä vastaan. Mut kyllä me seki hävitetään, kypsä tahi ei!

Nyt heräsi pieni ja ilmoitti haluavansa vaihtaa vaippansa. Vaihdosta kiitollisena sitte kait päätti aloittaa maalaamaan pesuhuonetta vihreäksi.

Mökkihöperyyttä

Niin siinä vaan taas kävi. Pitkään jo selvisin, pidin mieleni kurissa. Hillittin itteni, pystyin käveleen ohi ja tekemään sen jopa ihan helposti. Mutta sitten, yks kaunis päivä mä pysähdyin väärään kohtaan enkä enää mahtanu itelleni mitään. Mä ihastuin Paulaan.

Ensinnä maistelin mansikkatäpliä jogurtissa. Sitten, kiitos K-kaupan tarjouksen, tulin ostaneeksi Dr. Oetkerin Paula suklaavanukkaita vaniljatäplillä. Huh, viimeksi olin näin pahasti koukussa joskus alkuvuodesta. Silloin kyseessä oli Ehrmannin Grand Dessert Double Choco. Mutta onneksi sitä ei kestäny ku vajaan kuukauden verran. Kaitpa tämäki menee kohta ohi.

Mutta sitte tämä taas ei mee. Perjantaina kävin haastateltavana ja sain töitä. Alotan hommat huomen aamulla. Saapa nähä mitä tästä tulee. Kotona viettämäni kevät ja kesä oli huippuaikaa perheen parissa. Oikeinki antoisaa kaikin puolin, mutta toisaalta tässä on tullu jollaintapaa mökkihöperoksi. Miten ihmeessä sielä aikusten maailmassa oikein elettiin?

Joku on kovasti ajatellut

Koska raskaat alotukset ei sovi mun postauksiin, alotan tällä toteamuksella, ja kirjotan vasta seuraavaan lauseeseen mitä päässä oikeesti liikkuu. - Mihin mä pyrin mun elämässä?

Kuten jo aikaisemmin totesin, mullakin on aivot, ja ne tykkää olla mun pään sisällä. Ja kaitpa niitä pitäs käyttää sen verta, että voisin sanoa ajattelevani jotain. Elämä tosin kulkee aika sujuvan miellyttävästi, vaikka en aivojani järin suuresti kaiken maailman murheilla rasittaiskaan. Ja tuskinpa niitä enempiä tarvii rasittaakaan, omissakin touhuissa kun on ihan riittävästi ajateltavaa.

Mutta ajattelenko mä? Tai paremminki, millon mä ajattelen? Lähinnä tuntuu, että ajaudun tilanteesta toiseen ja ajattelen asiaa vasta tuohon tilanteeseen jouduttuani, tai parhaimmillaan sen jo mentyä ohi. Mutta yksi lysti sinänsä, onneksi sentään ajattelen. Vaikkakin pääsääntöisesti aina jotain muuta kuin sitä mitä pitäis ajatella. Aivot laahaa hieman perässä tullen aina hienoisesti jälkijunassa elämän kummallisiin käänteisiin. Oon jumiutunu jonnekin työnhaun, vaipanvaihdon ja yövalvomisten välille. On hankala ajatella muutamaa tuntia pidemmälle, saati sitten sitä, mihin mä pyrin mun elämässä.

Menneitä on helpompi ajatella, kuten sitä, että tänään saatiin ne perhekuvat valokuvaajalta. Oltiin kovasti tyytyväisiä. Ja jos jollekin jäi sellanen käsitys meidän aikasemmasta avainten unohtamisesta, että oltas myöhästytty kuvauksista, niin ei sentään. Vain kosmeettisen hieno viivästys, saapuminen hieman aiottua myöhemmin.

Niin, ja Kela kertoi tänään kirjeessään, että meille on saattanut tulla asumistukeen vaikuttavia muutoksia. Käskivät sitten ilmottamaan, että meidän ruokakuntaan kuuluvien henkilöiden lukumäärä kasvoi toisen lapsen syntyessä perheeseen. Tiesivät syntymäpäivänkin. Ilmottivat siis meille, että pitää ilmottaa niille, se asia minkä ne jo näyttävät tietävän. Sieläkin on joku kovasti ajatellut.

Mun elämä on omppupiirakkaa

Ei oo mikään pieni määrä se, kuinka monta omenapiirakkaa tässä taloudessa on leivottu ja hävitetty.  Ja huvittavaa on se, että vaikka semmosen kuinka hyvin osaakin tehdä, niin silti sitä aina välillä epäonnistuu. Joskus mittaa vääriin, joskus sekottelee aineksia liian pitkään ja hartaasti. Toisinaan asettaa vahingossa uunin lämpötilan vähän pieleen. Syystä tai toisesta, tulos ei aina oo ihan täydellinen.

Vajaat viisi avioliittovuotta ei vielä riitä siihen, että osaisi tehdä yhteisestä päivästä täydellisen. Yhteen päivään mahtuu niin monta tilannetta, joissa voi mitata väärin tai muulla tavalla soheltaa. Välillä vaan yksinkertaisesti sanoo liikaa, ku pitäs ymmärtää sulkea suunsa ja jättää asioita sanomatta. Ja usein, kun jokin asia on jo kerran sekotettu, sitä jää kuitenkin vatkaamaan loputtomiin. Toisinaan taas ei osaa lukea oikein toisen tunnetilaa, ja lopputulos voi kärähtää käsiin.

Yksikään omenapiirakka ei kuitenkaan oo jääny syömättä, vaikka se oliskin jääny vajaaksi siitä täydellisen omenapiirakan ihanteesta.  Oli se piirakka sitte täysin lässähtäny, jääny raa’aksi tai vähän palanu reunoilta, niin aina se on maistunu hyvältä ja hävinny syöjien suihin. Ja niinku on omenapiirakan laita, niin on myös avioliiton päivien.

Jokainen yhteinen päivä maistuu hyvältä, vaikka ne ei aina ihan täydellisiä oliskaan.

        

Ja laukussa oli avaimet

Onhan se hankala kirjoittaa, kun ei ole juuri mitään kirjotettavaa. Vaikka oishan tuota sanomista yhteen jos toiseenki, mutta kuinka painavaa sanottavaa se sitten mahtas olla. Toisaalta sanojen paino ja niiden arvo voi olla yllättävääkin, mutta se on paljo kiinni siitä, että tiedetään mitä sanotaan.

Perheenlisäyksen kunniaksi oltiin päätetty käydä ottamassa meidän nelihenkisestä poppoostamme hieno perhekuva. Eilen, kun sitten tuli aika lähteä liikenteeseen, oltiin mekin kerrankin melkein ajoissa valmiina. Lapset tuplarattaisiin ja ovesta käytävään. Ja kun ovi rysäytettiin kiinni, tajuttiin että hoitolaukku ja kaikki avaimet jäi sisään. Siinä sitte töllisteltiin toisiamme, odotettiin että hissin ovi meni kiinni, ja naurettiin.

Ulko-ovelle kun päästin, niin aurinko olikin jo laittanut verhot kiinni ja säteet taskuun. Jostain tuli syksy, vaikka just kaks tuntia sitte oli ollu kesä. Noh, onneksi löytyi puhelin taskusta. Saatiin avain, menetettiin 20 euroa huoltomiehelle ja myöhästyttiin tapaamisesta kameramiehen kans.

Ja missä ne painavat sanat oli? Ihan siinä oven suussa. Siinä sanoin: ”Hei ei mulla ookkaan avain taskus, käynpä vielä hakeen…”, johon vaimo totes: ”Ei tarvi, mulla on.” Ja niin me mentiin. Ja heti ku ovi painu kiinni, toinen kysy: ”No missäs se hoitolaukku on?”. 

Siellähän se oli, siellä mihin mä sen olin jättänytki. Se sama laukku, jonka vaimo just hetkeä aikasemmin mulle anto ja sano: ”Laitappa tämä samalla sinne vaunuihin.” Ja määhän laitoin, laitoin sen siihen vaunujen viereen odottamaan ja sanoin ”Joo, mäpä laitan ku ehdin.”.

Ja laukussa oli avaimet.

Kurpitsaa

Kun elämässä kohtaa uusia asioita, sitä on aina jonkunnäköset ennakkoajatukset olemassa siitä mihin ne asiat johtaa ja mitä ne tuo mukanaan. Samoin sitä on jo olemassa aavistukset siitä, miltä ne asiat mahtaa tuntua ja minkälaisia ajatuksia ne herättää.

Kurpitsapiirakka katosi jo, mutta muffinseja on vielä
muutama jälellä. Nää kelpaa mullekin, näis on suklaatia!

Monet kerrat on katsottu meillä se Muumi-jakso, jossa Muumimamma kasvattaa ison kurpitsan, josta sitten muumitalon väki tekee jos minkälaista kurpitsaherkkua. Kaikki tykkäävät ja syövät mahansa täyteen. Kun tänään sitten äitini tuli käymään ja toi mukanaan kurpitsapiirakkaa, olin etukäteen melko varma siitä, että se on mahdottoman hyvää. Päästyäni maistamaan, totesin että piirakka olikin ihan mukavan oloista, rakenne, koostumus, ulkonäkö ja väri olivat kohdallaan. Mutta ongelma tuli siinä… että kurpitsa maistuu ihan kauhealta! Olisin halunnut tykätä siitä, tykkääväthän muumitkin. Mutta minkäs teet, kurpitsan maku ei vaan mun suureen suuhuni mahdu. (Mainittakoon, että vaimo söi hyvillä mielin munki palan.)

Ajatukset siitä, että mitä se sitten on kun talossa on yhden vajaa kaksivuotiaan lisäksi yksi vajaa nollavuotias, taisi kans olla aikalailla ennakkoajatuksia. Ja mitäpä muutakaan ne olis voinu olla, ku kokemusta ei ole kuin yhden pienen kanssa touhuamisesta. Jotenki hassusti kuitenki tuntuu siltä, että vaikka mielikuvat ei ihan täysin osuneet nappiin, niin silti tässä hommassa on maku just kohdallaan.

Sitä odotti jotain huikaisevan suurta muutosta, kovaa hulinaa ja ties mitä. Mutta jotenki tää kaikki tulee paljon rauhallisemmin ja on niin sujuvasti osa arkea. Pieni kaikessa ihanuudessaan köllöttelee omassa sängyssään, ihan kuin se olisi ollu matkassa jo pitempäänki. Ja onhan tuo viimeset yhdeksän kuukautta kulkenut varsin tiivisti meidän seurassa, kuulostellut elämän ääniä ja aavistellut tulevaa. Oikeastaan tässä ei ole kuin yksi juttu, joka menee enemmän kurpitsamössön puolelle. Se on tuo keltasen-vihreä tökötti, joka tarttuu ihmeen tiukasti pienen käyttämiin kestovaippoihin.

Mä vaan oon ja töllistelen

Nii se vaan on, että pienestä se alkaa. Niin pienestä, että en ees muista mistä se alko. Mut nyt on vaan kovin kiitollinen olo. Mulla on kaks tyttöä ja vaimo. Kaikki ihan huippuja.

Nuorimmainen on niin pieni, ettei se osaa ku kahta asiaa, nukkua ja olla söpö. Ja sen lisäksi jo vähän syödä, ja ehkä ihan pikkusen huutaa.  Mutta pieni se on, ja söpö.

Esikoinen, joka on nyt isosisko, ei taida vielä ymmärtää, että on isosisko. Mutta onhan hällä tuota aikaa vielä hoksata sekin juttu. Nyt on niin paljon uusia kivoja leluja ja vauvallakin niin kiva sänky, jota voi työnnellä pitkin sairaalan käytäviä.

Vaimo, joka on toipunut niin nopeesti, on hymyilevä, kaunis äiti. Haluis kirjottella vaimosta paljon kaikkee kaunista, mutta nyt ei pääse hymyä pitemmälle. Sain napattua sen kameralle, ku toinen istu siinä sängyn laidalla. Semmosen hymyn, jota en oo nähny pitkään aikaan. Kirkkaat silmät ja suupielet korvissa. Täynnä onnea. Jotenki kaikki muu menee nyt ohi, ja vain tuo hymy täyttää mut, mun ajatukset ja tuntemukset. Se kuvastaa sitä kaikkee ihanuutta mitä elämäs nyt on. Kaikkee uutta ja vanhaa.

Niin, ja minä, mä itte. Mä vaan oon ja töllistelen. Aivot mulla on, mutta ei ne taida oikein tajuta. Mistään. Mittään. Ne vaan on, ja tykkää olla mun pään sisällä. Ne on onnelliset ja piirtelee hymynaamoja mun takaraivoon. Sielä ne miettii vauvaa ja sen isosiskoa… ja on lumoutuneet mun vaimon hymystä vielä kauan nukahtamisen jälkeenki.