Susi suusta sotkee lampaan villan

Ite tein aamulla työhommia kotopuolessa ja muu perhe lähti kerhoon. Takas kun tulivat niin vanhempi tyttö oli nukahtanu rattaisiin ja sielä sitte jatko uniaan vielä kotosallakin. Rattaiden päällä oli sopivasti fliissi, niin ettei kirkkahat valot paistanu silimille ja sai rauhas nukuskella. Siinä sitte seurailin asunnon toiselta puolelta ku välillä rattais jalat vähä liikahteli, ja toivoin että nukkus ny viä hetken. Kohta se fliissi kuitenki siitä kiskastaan ja tyttö pomppaa pystöön. Mutta ei. Jonku ajan päästä alako kuulua jotaki ähinää, mutta ei kuitenkaan kuulostanu siltä että tyttö olis heränny. No, tepastelin kuitenkin paikalle ja kurkistin fliissin alle. Sielä tyttö oli silimät pyöriänä ja aivan oksennukses.

Aamulla jo kuultiin että tuttavaperhees oli nuorimmainen oksennellu. Ja eilen oltiin oltu samois istujaisis ja tytöt olivat leikkineet keskenään, niin onhan se selevä että kyllä sitä meillekki.

Haalarit pesuun, kaulurit, lakit, hanskat pesuun, vaunujen päälliset pesuun. Ja mun vaatteet pesuun. "Ätä tuvi okse", sano tyttö. Niin, Ätä on meidän kaksvuotiaan nimi, ainaki hänen omasta mielestään.

Loppupäivä meni ihan mukavasti, ja näytti jo että vointi on kummasti parempi. Illalla Ätä sitte alako olla tavallista väsyneempi ja loikoili sohvalla. Siinä lampaantaljan päällä sitte mahallaan makas ja oksensi. Ehdin nostaa sen verta että loput leves sohvan sijasta lattialle, matolle. Vaatteet pesuun, sohvatyynyt, matto ja lampaantalja pesuun.

Se on mielenkiintosta miten ihminen voi päästää suustaan niin monenlaista. Toisinaan pitäs osata pitää suunsa kiinni, mutta turhan usein sitä sotketaan kauniit lampaantaljat. Ajotus on tärkiä, ja se missä suunsa avaa. Toisis tilanteis olis parempi avata suunsa vain veeseen puolella.

Puhelinki soi jossaki

Voe mahoton, jo se on aika juossu... ja me sen perässä. Ja ollaan taas kipeinä. Meihin iski asuntokuume. Esittelyissä ravattu ihan ku jotaki oltais muka ostamassaki. Saa nähä onko tämä lievää ja ohimenevää vaiko vakavaa ja jää pahat jälkitaudit...

Vanhempi tyttö oli Mummilassa hoidossa tässä parina päivänä. Toisella kertaa haravoi lehtiä, eli tyhjensi jätesäkeistä haravoidut lehdet takas kentälle. Tais olla se helpompaa ku se niiden pussittaminen. Toisella kertaa kävi sitte kävelyllä Mummilan Vanhan Rouvan kanssa. Erikoista tälle kertaa tosin oli se, että tyttö ei istunutkaan mukana vaunuissa, vaan oli hihnan paremmassa päässä. Ei sen jälkeen koira kuulemma ollu syönyt muutamaan päivään, eikä juuri liikkunutkaan. Makas vain ja oli masentunu.

Ite kävin pitkästä aikaa kalassa. Kiitos rakkaan Pepon (kuten tyttömme häntä nimittää) ja vaimonsa, meillä on ollut auto käytössä muutaman päivän ajan. Niinpä lauantai aamuna pakkasin repun, hyppäsin ratin taa ja kurvasin rantaan, en ihan lähimpään, vaan vähän kauemmas. Ei ollu enää juurikaan lehtiä puissa, ja oli mielenkiintosta nähdä jotta olisko haukimoiset innokkaita meidän ruokapöytään. Olinhan jopa löytänyt perjantaina uusia uistimia alennuslaarista... pitihän sekin päästä katsomaan osaisko ne uida.

Niinhän se meni, oikein perinteisesti. Innokkaasti heittelin ja kattelin vieheen menoa vedessä. Osasivat uida. Toinen, lähes jo perinteeksi muuttunut juttu kävi myös. Löysin taas vaihteeksi edellisellä kerralla kadottamani vieheen. Keltanen kumikala perukkeineen palasi kotiin reilun kuukauden uintireissun jälkeen. Ja siitä eteenpäinki meni oikein perinteisesti. Rantoja kolutessa ja ilman ainoatakaan eväkästä.

Parin tunnin jälkeen jo suuntasin takas autolle ja siinä saapastellessani yritin pirauttaa vaimolle. Ei vastannu. Auton kohalla päätin heittää vielä pari kolme kertaa, ja soittipa vaimo takas juuri ku uistin oli vedessä. Jottei olis koko pohja tullu uistimen matkaan, puristin vavan koipien väliin ja samalla kelailin ku kaivoin puhelinta taskusta. Ehittiin muutama sana vaihtaa ennen ku se kala sitte yritti. Ja eihä siitä mitään tullu ku vapa oli ties missä ja toinen käsi korvassa. Toivuttuani ensihämmennyksestä yritin vielä muutaman heiton, mutta kala tyytyi vaan seurailemaan uistinta. Siinä me sitte tuijoteltiin toisiamma, kala ja minä. Puhelinki soi jossaki.

Sunnuntai

Aamu alkoi ihan liian lyhyiden unien jälkeen, kun tyttö tuli herättelemään. Päätäni kun käänsin paistoi aamuaurinkokin suoraan silmiin. Just sillon siitä ei osannu juurikaan iloita, mutta kunhan pääosin sai päänsä tähän todellisuuteen, niin asian hoksaaminen piristi kummasti. Ollunna niin synkkiä ja sateisia päiviä, että aurinko on just hyvä vaihtoehto lepposalle sunnuntaipäivälle.

Aamupalan jälkeen puettiin heti Mummun kutoma hattivattihaalari päälle ja sukellettiin parvekkeelle nauttimaan auringosta. Haalari otettiin heti kohta pian kuitenki pois, ku lasitettu parveke oliki edelleen yllättävän lämmin, mutta sopivan raikas silti. Tyttö kokkas, ja ite hoidin pyykkipuolta. Sitä on aika hyvin kertyny täs sairastelun lomassa.

Sairastelu on ollu aikamoista. Tänään onneksi itelläni helpotti huomattavasti ja nieleminenki onnistuu jo ku vettä vain. Vielä perjantainna-lauantaina se oli enemmänki niin, että nielin vettä vain. Mut tänään oon syöny jo ku ihminen. Vaimo on tosin aika heikolla hapella vielä, ja lauantain oli varsinki, sillä ku meinaa pukata noita rakkuloita lisäksi naamaan, käsiin ja jalkoihin. Käsillä ku toinen ei sitte juuri oo pystyny tekemään mitään, niin oon sitte tänään taas ollu vaihteeksi koti-isänä. Ja koti-isän velvotteisiin kuuluu nukuttaa vauhtiviikari, joten vaunulenkille ja kamera mukaan.

Kuvailu jäi kuiten aika vähäseks, mutta löysin mä nyt sentäs yhden pihilajan. Kuva, kuvauksellisuus, asettelu ja kaikki muu hömppä.. olokoon. Puu oli kiva, siinä se. Poikkesin sitte matkalla myös Anttilassa ja hain mukaan pienen Lego-paketin, jonka tiesin sielä olevan puoleen hintaan. Kummalleko sen lie enemmän, itelleni, vaiko lapsille?

Kotona sitte uudet legot ympäri lattiaa, ja kohta taas jo takas pakettiin. Ees taas ilman päätä tahi häntää, pientä kiukkua siitä ja tuosta. Olen kohta kaks vee.

Tekemistä ja mielenrauhaa kun piti löytää, niin päätettiin tytön kanssa leipoa omenapiirakka. Heti ensimmäinen juttu mitä pienillä käsillä pääsi tekemään, tuntu olevan mahottoman mukavaa. Rasvattiin vuokaa ja pullasuti heilu ahkerasti, eikä ees sotkettu yhtään.

Sokerin ja rasvan sekottelu meni myös yhtä näppärästi. Samalla kuorasin pari omenaa, joista toisen joku pieni jyrsijä oli kyllä jo puoliksi ehtinyt jyystämään. Jauhojen mittailu oli kans mieleistä, ja vain yhestä lusikasta pikkasen pöydälle luiskahti. Muuten homma suju siivosti. Oikein ihmettelin pienen tarkkaavaisuutta ja sitä miten keskittymistä riitti.

Siinä vaiheessa ku alettiin lorotteleen jogurttia taikinaan, kuuluki sitte yhtäkkiä: "Minun!". Saman tien tuolilta alas ja olohuoneeseen. Tyttö nääs hoksas, että äippä kävi hakemas itelleen hedelmäsalaattia. Nähtävästi lähti siis esittämään asiaansa, olevansa hedelmäsalaatin oikeutettu omistaja, tai ainakin oikeutettu kunnon osingoille...

Iltapalaksi sitte syötiin omenapiirakkaa. Joku pieni sitä kävi vielä hampaanpesunki jälkeen vähän omin luvin napsimassa. Sitten, oikein kunnon huudon kanssa mentiin nukkumaan, ku ei saanukaan niistää nenää loputtomiin, kerta toisensa jälkeen. Elämä on.



Ja sitte tämä pienempi tyttö. Voiskos sitä vaikka jo laittaa nukkumaan, isi ja äiti ei enää oikein jaksais tälle iltaa kauhiana yhtään mitään. Mulla oli vielä äsken tähän joku oikein hyvä loppulause mielessä, mutta näköjään jo ehdin unohtaa mikä se oli. Joten, eipä muuta, heippa.

Pitakebab, kiitos

Se tuli äkkiä, eikä kysyny multa lupaa. Tuli kesken työpäivän ja oli ärsyttävä heti alusta asti. Hakkas mua takaraivoon ja kuristi kurkusta. Kaato sänkyyn ja nosti kuumeen. Enterorokko se oli nimeltään.

Sama tauti se kaato meidän tytön sänkyyn muutama päivä sitten, ja nyt se on napannu muutkin kohteekseen. Onneksi sentään nuorimmainen on vielä selvinny oireitta, ei se tuommoselle kolme viikkoselle kovin mukava juttu oliskaan. Ja nyt on kovin onnellinen siitä, että lasten isovanhemmat asuu samalla paikkakunnalla. Löytyypä hoitoapua lapsille, ku isi ja äiti ei jaksa muuta ku maata sängyssä. Esikoisella tauti on jo sen verta ohi, että virtaa löytyy vähä liiaksi meidän pysyä perässä tässä kunnossa.

Nyt tässä sitte odotellaan minkälaiset rakkulat tämä nostaa koipiin ja käsiin. Kurkkuun on jotaki tullu jo, ku on nieleminen sen verta hankalaa. Tytölle ei kuitenkaan kovin pahoja näppyjä ja rakkuloita tullu, niin ehkäpä sitä iteki sitte selviäis ilman mitään mahottomia... Netistä luettuna tauti on vuonna 2008 ollu liikkeellä varsin ärhäkkänä versiona, mutta toivottavasti tämä nyt ei äitys ihan yhtä pahaksi.

Nieleminen on tosiaan hankalata ja sen mukana myös syöminen. Yhteisvoimin vaimon kanssa keiteltiin mansikkakiisseliä, ja sitä on saanu kohtuu helposti alas. Aikasemmin päivällä tilasin anopin kautta pitakebabin paikallisesta reströöntistä, jonka myös onnistuin saamaan alas. Teki vaan niin kovasti mieli pitakebabia, että kait se syöminen onnistu enemmän sen takia, kuin sen, että sitä olis syömään pystyny.

Kaikinpuolin nihkee tauti, vaikka lastentauti onki. Kannattaa pysyä erossa jos vaan suinki kykenee. Ei tämä aikusillekaa mikää mukava ole, varsinkaan ku alkaa heti tekeen mieli pitakebabia.