Peto pitkulainen

Pilvisenä päivänä, pitkän paiskomisen perästä, pulahti pintaan peto pitkulainen. Pahaan paikkaan päänsä pisti: puri piikkinsä punavalkoseen peltiin. Pyristeli, pärski, pisti parhaansa peliin. Pyytäjä pelas pelinsä paremmin, päättyi puikkarin polske. Päähän paukku pappi, puukko puhkoi panssarin. Päätyi pataan pieni, paistettiin perheen pöytään, peto pitkulainen.

Kesän ensimmäiset hönkyläiset saatu ylös, jo sitä nyt soppii taas kirjotella.

Puhelinki soi jossaki

Voe mahoton, jo se on aika juossu... ja me sen perässä. Ja ollaan taas kipeinä. Meihin iski asuntokuume. Esittelyissä ravattu ihan ku jotaki oltais muka ostamassaki. Saa nähä onko tämä lievää ja ohimenevää vaiko vakavaa ja jää pahat jälkitaudit...

Vanhempi tyttö oli Mummilassa hoidossa tässä parina päivänä. Toisella kertaa haravoi lehtiä, eli tyhjensi jätesäkeistä haravoidut lehdet takas kentälle. Tais olla se helpompaa ku se niiden pussittaminen. Toisella kertaa kävi sitte kävelyllä Mummilan Vanhan Rouvan kanssa. Erikoista tälle kertaa tosin oli se, että tyttö ei istunutkaan mukana vaunuissa, vaan oli hihnan paremmassa päässä. Ei sen jälkeen koira kuulemma ollu syönyt muutamaan päivään, eikä juuri liikkunutkaan. Makas vain ja oli masentunu.

Ite kävin pitkästä aikaa kalassa. Kiitos rakkaan Pepon (kuten tyttömme häntä nimittää) ja vaimonsa, meillä on ollut auto käytössä muutaman päivän ajan. Niinpä lauantai aamuna pakkasin repun, hyppäsin ratin taa ja kurvasin rantaan, en ihan lähimpään, vaan vähän kauemmas. Ei ollu enää juurikaan lehtiä puissa, ja oli mielenkiintosta nähdä jotta olisko haukimoiset innokkaita meidän ruokapöytään. Olinhan jopa löytänyt perjantaina uusia uistimia alennuslaarista... pitihän sekin päästä katsomaan osaisko ne uida.

Niinhän se meni, oikein perinteisesti. Innokkaasti heittelin ja kattelin vieheen menoa vedessä. Osasivat uida. Toinen, lähes jo perinteeksi muuttunut juttu kävi myös. Löysin taas vaihteeksi edellisellä kerralla kadottamani vieheen. Keltanen kumikala perukkeineen palasi kotiin reilun kuukauden uintireissun jälkeen. Ja siitä eteenpäinki meni oikein perinteisesti. Rantoja kolutessa ja ilman ainoatakaan eväkästä.

Parin tunnin jälkeen jo suuntasin takas autolle ja siinä saapastellessani yritin pirauttaa vaimolle. Ei vastannu. Auton kohalla päätin heittää vielä pari kolme kertaa, ja soittipa vaimo takas juuri ku uistin oli vedessä. Jottei olis koko pohja tullu uistimen matkaan, puristin vavan koipien väliin ja samalla kelailin ku kaivoin puhelinta taskusta. Ehittiin muutama sana vaihtaa ennen ku se kala sitte yritti. Ja eihä siitä mitään tullu ku vapa oli ties missä ja toinen käsi korvassa. Toivuttuani ensihämmennyksestä yritin vielä muutaman heiton, mutta kala tyytyi vaan seurailemaan uistinta. Siinä me sitte tuijoteltiin toisiamma, kala ja minä. Puhelinki soi jossaki.