Apukokki

Aamulla ajattelin tekasta pannukakkua. Jostaki syystä piti kävästä pois keittiöstä. Ku tulin takas, oli kulho vallattu. Yhteistyöhön siis.

Lopputuloksena mukavan pieniä, käteen sopivia pannukakkusia. Ehdin jopa iteki maistaa muutaman. Sitte perheen pannukakkuhirmut ryntäsivät pöytään, ja sinne ne katos, pannukakut.

Vieras

Tytön kans istuttiin ja rakenneltiin Legoilla.

Myyrä tuli käymään.

Suukon mä sain

Tänään ku heräsin, sato lunta. Siispä heti ulos. Piti jo ensilumilla, mutta sillon en ehtiny ajoissa. Nyt siis en turhia aikaillu, vaan heitin takin päälle ja pistin menoksi. Ku pääsin takas sisälle, aukasin sälekaihtimet ja näytin vaimolle. Sillä nauratti.

Kuiva merirosvo leipoo

Taas on yks viikko menny, ja mille sitä on ehtiny? Ei ainakaan tietokoneelle istumaan, niin että olis jotaki saanu kirjotettua. Noh, nyt kirjotan sitä jotaki, ja toivottavasti joku sitä jotaki myös lukee.

Silimät tosin seisoo pääs niinku tönkkösuolatut muikut. Kaiken kirjottamansa joutuu lukemaan läpi moneen kertaan. Tulee sen verta pahasti kirjotusvirhettäkin, että hirvittää. Ja mittään ei näytöltäkään meinaa erottaa. Mut sinnillä vedän.

Töissä musta tuli merirosvo. Aikansa siis kannettavani väitti, että koneeseen asennettu Windows ei ole aito. Muutti vielä tyylikkäästi teeman oikein tummanpuhuviksi, palkit ja valikot mustaa täynnänsä. Puuttu vain pääkallo taustakuvasta. Luovutti sitte kuiten viimein, ku sain vaivoin todistettua että ihan aito se on... Mutta sainpa yhden päivän seilata piraattina Microsoftin suurilla vesillä.

Ja vaikka seilasin, niin pysyinpä tänään kuivana. Ollu viheliäistä ku satanu vettä koko viikon. Tihuttanu niin, että saanu sotkea tukka putkella pyörällä, ettei aivan läpi kastuis. Mutta eipä tänään. Tänään oli pakkasta. Vesiki katto paremmaksi vetää päänsä piliveen ja sielä se kuikuili pitkään. Vasta sitte illasta totes että turha se oottaa, ei se lämpö nouse. Ja niin sato lumi. Tosin maahan ku osu niin suli. Mutta hähä, kelepaspa vaa kerranki polokia aamusta! 

Ja ku se lumena sitte puotteli alas illalla, niin mä leivoin. Leivoin suolasta ja makiaa. Joo, omenapiirakkaa tietty, mutta vähä muutaki. Tein ehkä elämäni ensimmäiset pitaleivät, wuhuuu! Ja niiden lisäksi pari pizzaa. Viime pizzoista tais ollaki kohtapuilleen neljä vuotta. En tosin oo vielä tätä pizzan uutta tulemusta maistanu, mutta muut söivät ja vielä ovat tolopillaan. Rohkenen siis kait itekkin maistaa... huomenna. Niin, ja vielä yhen gluteenittoman leivän tehin. Siitä tuli tiiliskivi.

Tämä ei oo tältä aamulta, vaan viime viikolta. Lumi sato sillon yöllä sen jälkeen ku tuon edellisen postauksen tiistaina kirjottelin. Tulispa taas näitä aamuja, eikä niitä tämän viikkosia vesipäiviä.

Puhelinki soi jossaki

Voe mahoton, jo se on aika juossu... ja me sen perässä. Ja ollaan taas kipeinä. Meihin iski asuntokuume. Esittelyissä ravattu ihan ku jotaki oltais muka ostamassaki. Saa nähä onko tämä lievää ja ohimenevää vaiko vakavaa ja jää pahat jälkitaudit...

Vanhempi tyttö oli Mummilassa hoidossa tässä parina päivänä. Toisella kertaa haravoi lehtiä, eli tyhjensi jätesäkeistä haravoidut lehdet takas kentälle. Tais olla se helpompaa ku se niiden pussittaminen. Toisella kertaa kävi sitte kävelyllä Mummilan Vanhan Rouvan kanssa. Erikoista tälle kertaa tosin oli se, että tyttö ei istunutkaan mukana vaunuissa, vaan oli hihnan paremmassa päässä. Ei sen jälkeen koira kuulemma ollu syönyt muutamaan päivään, eikä juuri liikkunutkaan. Makas vain ja oli masentunu.

Ite kävin pitkästä aikaa kalassa. Kiitos rakkaan Pepon (kuten tyttömme häntä nimittää) ja vaimonsa, meillä on ollut auto käytössä muutaman päivän ajan. Niinpä lauantai aamuna pakkasin repun, hyppäsin ratin taa ja kurvasin rantaan, en ihan lähimpään, vaan vähän kauemmas. Ei ollu enää juurikaan lehtiä puissa, ja oli mielenkiintosta nähdä jotta olisko haukimoiset innokkaita meidän ruokapöytään. Olinhan jopa löytänyt perjantaina uusia uistimia alennuslaarista... pitihän sekin päästä katsomaan osaisko ne uida.

Niinhän se meni, oikein perinteisesti. Innokkaasti heittelin ja kattelin vieheen menoa vedessä. Osasivat uida. Toinen, lähes jo perinteeksi muuttunut juttu kävi myös. Löysin taas vaihteeksi edellisellä kerralla kadottamani vieheen. Keltanen kumikala perukkeineen palasi kotiin reilun kuukauden uintireissun jälkeen. Ja siitä eteenpäinki meni oikein perinteisesti. Rantoja kolutessa ja ilman ainoatakaan eväkästä.

Parin tunnin jälkeen jo suuntasin takas autolle ja siinä saapastellessani yritin pirauttaa vaimolle. Ei vastannu. Auton kohalla päätin heittää vielä pari kolme kertaa, ja soittipa vaimo takas juuri ku uistin oli vedessä. Jottei olis koko pohja tullu uistimen matkaan, puristin vavan koipien väliin ja samalla kelailin ku kaivoin puhelinta taskusta. Ehittiin muutama sana vaihtaa ennen ku se kala sitte yritti. Ja eihä siitä mitään tullu ku vapa oli ties missä ja toinen käsi korvassa. Toivuttuani ensihämmennyksestä yritin vielä muutaman heiton, mutta kala tyytyi vaan seurailemaan uistinta. Siinä me sitte tuijoteltiin toisiamma, kala ja minä. Puhelinki soi jossaki.

Sunnuntai

Aamu alkoi ihan liian lyhyiden unien jälkeen, kun tyttö tuli herättelemään. Päätäni kun käänsin paistoi aamuaurinkokin suoraan silmiin. Just sillon siitä ei osannu juurikaan iloita, mutta kunhan pääosin sai päänsä tähän todellisuuteen, niin asian hoksaaminen piristi kummasti. Ollunna niin synkkiä ja sateisia päiviä, että aurinko on just hyvä vaihtoehto lepposalle sunnuntaipäivälle.

Aamupalan jälkeen puettiin heti Mummun kutoma hattivattihaalari päälle ja sukellettiin parvekkeelle nauttimaan auringosta. Haalari otettiin heti kohta pian kuitenki pois, ku lasitettu parveke oliki edelleen yllättävän lämmin, mutta sopivan raikas silti. Tyttö kokkas, ja ite hoidin pyykkipuolta. Sitä on aika hyvin kertyny täs sairastelun lomassa.

Sairastelu on ollu aikamoista. Tänään onneksi itelläni helpotti huomattavasti ja nieleminenki onnistuu jo ku vettä vain. Vielä perjantainna-lauantaina se oli enemmänki niin, että nielin vettä vain. Mut tänään oon syöny jo ku ihminen. Vaimo on tosin aika heikolla hapella vielä, ja lauantain oli varsinki, sillä ku meinaa pukata noita rakkuloita lisäksi naamaan, käsiin ja jalkoihin. Käsillä ku toinen ei sitte juuri oo pystyny tekemään mitään, niin oon sitte tänään taas ollu vaihteeksi koti-isänä. Ja koti-isän velvotteisiin kuuluu nukuttaa vauhtiviikari, joten vaunulenkille ja kamera mukaan.

Kuvailu jäi kuiten aika vähäseks, mutta löysin mä nyt sentäs yhden pihilajan. Kuva, kuvauksellisuus, asettelu ja kaikki muu hömppä.. olokoon. Puu oli kiva, siinä se. Poikkesin sitte matkalla myös Anttilassa ja hain mukaan pienen Lego-paketin, jonka tiesin sielä olevan puoleen hintaan. Kummalleko sen lie enemmän, itelleni, vaiko lapsille?

Kotona sitte uudet legot ympäri lattiaa, ja kohta taas jo takas pakettiin. Ees taas ilman päätä tahi häntää, pientä kiukkua siitä ja tuosta. Olen kohta kaks vee.

Tekemistä ja mielenrauhaa kun piti löytää, niin päätettiin tytön kanssa leipoa omenapiirakka. Heti ensimmäinen juttu mitä pienillä käsillä pääsi tekemään, tuntu olevan mahottoman mukavaa. Rasvattiin vuokaa ja pullasuti heilu ahkerasti, eikä ees sotkettu yhtään.

Sokerin ja rasvan sekottelu meni myös yhtä näppärästi. Samalla kuorasin pari omenaa, joista toisen joku pieni jyrsijä oli kyllä jo puoliksi ehtinyt jyystämään. Jauhojen mittailu oli kans mieleistä, ja vain yhestä lusikasta pikkasen pöydälle luiskahti. Muuten homma suju siivosti. Oikein ihmettelin pienen tarkkaavaisuutta ja sitä miten keskittymistä riitti.

Siinä vaiheessa ku alettiin lorotteleen jogurttia taikinaan, kuuluki sitte yhtäkkiä: "Minun!". Saman tien tuolilta alas ja olohuoneeseen. Tyttö nääs hoksas, että äippä kävi hakemas itelleen hedelmäsalaattia. Nähtävästi lähti siis esittämään asiaansa, olevansa hedelmäsalaatin oikeutettu omistaja, tai ainakin oikeutettu kunnon osingoille...

Iltapalaksi sitte syötiin omenapiirakkaa. Joku pieni sitä kävi vielä hampaanpesunki jälkeen vähän omin luvin napsimassa. Sitten, oikein kunnon huudon kanssa mentiin nukkumaan, ku ei saanukaan niistää nenää loputtomiin, kerta toisensa jälkeen. Elämä on.



Ja sitte tämä pienempi tyttö. Voiskos sitä vaikka jo laittaa nukkumaan, isi ja äiti ei enää oikein jaksais tälle iltaa kauhiana yhtään mitään. Mulla oli vielä äsken tähän joku oikein hyvä loppulause mielessä, mutta näköjään jo ehdin unohtaa mikä se oli. Joten, eipä muuta, heippa.

Pitakebab, kiitos

Se tuli äkkiä, eikä kysyny multa lupaa. Tuli kesken työpäivän ja oli ärsyttävä heti alusta asti. Hakkas mua takaraivoon ja kuristi kurkusta. Kaato sänkyyn ja nosti kuumeen. Enterorokko se oli nimeltään.

Sama tauti se kaato meidän tytön sänkyyn muutama päivä sitten, ja nyt se on napannu muutkin kohteekseen. Onneksi sentään nuorimmainen on vielä selvinny oireitta, ei se tuommoselle kolme viikkoselle kovin mukava juttu oliskaan. Ja nyt on kovin onnellinen siitä, että lasten isovanhemmat asuu samalla paikkakunnalla. Löytyypä hoitoapua lapsille, ku isi ja äiti ei jaksa muuta ku maata sängyssä. Esikoisella tauti on jo sen verta ohi, että virtaa löytyy vähä liiaksi meidän pysyä perässä tässä kunnossa.

Nyt tässä sitte odotellaan minkälaiset rakkulat tämä nostaa koipiin ja käsiin. Kurkkuun on jotaki tullu jo, ku on nieleminen sen verta hankalaa. Tytölle ei kuitenkaan kovin pahoja näppyjä ja rakkuloita tullu, niin ehkäpä sitä iteki sitte selviäis ilman mitään mahottomia... Netistä luettuna tauti on vuonna 2008 ollu liikkeellä varsin ärhäkkänä versiona, mutta toivottavasti tämä nyt ei äitys ihan yhtä pahaksi.

Nieleminen on tosiaan hankalata ja sen mukana myös syöminen. Yhteisvoimin vaimon kanssa keiteltiin mansikkakiisseliä, ja sitä on saanu kohtuu helposti alas. Aikasemmin päivällä tilasin anopin kautta pitakebabin paikallisesta reströöntistä, jonka myös onnistuin saamaan alas. Teki vaan niin kovasti mieli pitakebabia, että kait se syöminen onnistu enemmän sen takia, kuin sen, että sitä olis syömään pystyny.

Kaikinpuolin nihkee tauti, vaikka lastentauti onki. Kannattaa pysyä erossa jos vaan suinki kykenee. Ei tämä aikusillekaa mikää mukava ole, varsinkaan ku alkaa heti tekeen mieli pitakebabia.