Onhan se hankala kirjoittaa, kun ei ole juuri mitään kirjotettavaa. Vaikka oishan tuota sanomista yhteen jos toiseenki, mutta kuinka painavaa sanottavaa se sitten mahtas olla. Toisaalta sanojen paino ja niiden arvo voi olla yllättävääkin, mutta se on paljo kiinni siitä, että tiedetään mitä sanotaan.
Perheenlisäyksen kunniaksi oltiin päätetty käydä ottamassa meidän nelihenkisestä poppoostamme hieno perhekuva. Eilen, kun sitten tuli aika lähteä liikenteeseen, oltiin mekin kerrankin melkein ajoissa valmiina. Lapset tuplarattaisiin ja ovesta käytävään. Ja kun ovi rysäytettiin kiinni, tajuttiin että hoitolaukku ja kaikki avaimet jäi sisään. Siinä sitte töllisteltiin toisiamme, odotettiin että hissin ovi meni kiinni, ja naurettiin.
Ulko-ovelle kun päästin, niin aurinko olikin jo laittanut verhot kiinni ja säteet taskuun. Jostain tuli syksy, vaikka just kaks tuntia sitte oli ollu kesä. Noh, onneksi löytyi puhelin taskusta. Saatiin avain, menetettiin 20 euroa huoltomiehelle ja myöhästyttiin tapaamisesta kameramiehen kans.
Ja missä ne painavat sanat oli? Ihan siinä oven suussa. Siinä sanoin: ”Hei ei mulla ookkaan avain taskus, käynpä vielä hakeen…”, johon vaimo totes: ”Ei tarvi, mulla on.” Ja niin me mentiin. Ja heti ku ovi painu kiinni, toinen kysy: ”No missäs se hoitolaukku on?”.
Siellähän se oli, siellä mihin mä sen olin jättänytki. Se sama laukku, jonka vaimo just hetkeä aikasemmin mulle anto ja sano: ”Laitappa tämä samalla sinne vaunuihin.” Ja määhän laitoin, laitoin sen siihen vaunujen viereen odottamaan ja sanoin ”Joo, mäpä laitan ku ehdin.”.
Ja laukussa oli avaimet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti