Nii se vaan on, että pienestä se alkaa. Niin pienestä, että en ees muista mistä se alko. Mut nyt on vaan kovin kiitollinen olo. Mulla on kaks tyttöä ja vaimo. Kaikki ihan huippuja.
Nuorimmainen on niin pieni, ettei se osaa ku kahta asiaa, nukkua ja olla söpö. Ja sen lisäksi jo vähän syödä, ja ehkä ihan pikkusen huutaa. Mutta pieni se on, ja söpö.
Esikoinen, joka on nyt isosisko, ei taida vielä ymmärtää, että on isosisko. Mutta onhan hällä tuota aikaa vielä hoksata sekin juttu. Nyt on niin paljon uusia kivoja leluja ja vauvallakin niin kiva sänky, jota voi työnnellä pitkin sairaalan käytäviä.
Vaimo, joka on toipunut niin nopeesti, on hymyilevä, kaunis äiti. Haluis kirjottella vaimosta paljon kaikkee kaunista, mutta nyt ei pääse hymyä pitemmälle. Sain napattua sen kameralle, ku toinen istu siinä sängyn laidalla. Semmosen hymyn, jota en oo nähny pitkään aikaan. Kirkkaat silmät ja suupielet korvissa. Täynnä onnea. Jotenki kaikki muu menee nyt ohi, ja vain tuo hymy täyttää mut, mun ajatukset ja tuntemukset. Se kuvastaa sitä kaikkee ihanuutta mitä elämäs nyt on. Kaikkee uutta ja vanhaa.
Niin, ja minä, mä itte. Mä vaan oon ja töllistelen. Aivot mulla on, mutta ei ne taida oikein tajuta. Mistään. Mittään. Ne vaan on, ja tykkää olla mun pään sisällä. Ne on onnelliset ja piirtelee hymynaamoja mun takaraivoon. Sielä ne miettii vauvaa ja sen isosiskoa… ja on lumoutuneet mun vaimon hymystä vielä kauan nukahtamisen jälkeenki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti