Kuten jo aikaisemmin totesin, mullakin on aivot, ja ne tykkää olla mun pään sisällä. Ja kaitpa niitä pitäs käyttää sen verta, että voisin sanoa ajattelevani jotain. Elämä tosin kulkee aika sujuvan miellyttävästi, vaikka en aivojani järin suuresti kaiken maailman murheilla rasittaiskaan. Ja tuskinpa niitä enempiä tarvii rasittaakaan, omissakin touhuissa kun on ihan riittävästi ajateltavaa.
Mutta ajattelenko mä? Tai paremminki, millon mä ajattelen? Lähinnä tuntuu, että ajaudun tilanteesta toiseen ja ajattelen asiaa vasta tuohon tilanteeseen jouduttuani, tai parhaimmillaan sen jo mentyä ohi. Mutta yksi lysti sinänsä, onneksi sentään ajattelen. Vaikkakin pääsääntöisesti aina jotain muuta kuin sitä mitä pitäis ajatella. Aivot laahaa hieman perässä tullen aina hienoisesti jälkijunassa elämän kummallisiin käänteisiin. Oon jumiutunu jonnekin työnhaun, vaipanvaihdon ja yövalvomisten välille. On hankala ajatella muutamaa tuntia pidemmälle, saati sitten sitä, mihin mä pyrin mun elämässä.
Menneitä on helpompi ajatella, kuten sitä, että tänään saatiin ne perhekuvat valokuvaajalta. Oltiin kovasti tyytyväisiä. Ja jos jollekin jäi sellanen käsitys meidän aikasemmasta avainten unohtamisesta, että oltas myöhästytty kuvauksista, niin ei sentään. Vain kosmeettisen hieno viivästys, saapuminen hieman aiottua myöhemmin.
Niin, ja Kela kertoi tänään kirjeessään, että meille on saattanut tulla asumistukeen vaikuttavia muutoksia. Käskivät sitten ilmottamaan, että meidän ruokakuntaan kuuluvien henkilöiden lukumäärä kasvoi toisen lapsen syntyessä perheeseen. Tiesivät syntymäpäivänkin. Ilmottivat siis meille, että pitää ilmottaa niille, se asia minkä ne jo näyttävät tietävän. Sieläkin on joku kovasti ajatellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti