Sunnuntai

Aamu alkoi ihan liian lyhyiden unien jälkeen, kun tyttö tuli herättelemään. Päätäni kun käänsin paistoi aamuaurinkokin suoraan silmiin. Just sillon siitä ei osannu juurikaan iloita, mutta kunhan pääosin sai päänsä tähän todellisuuteen, niin asian hoksaaminen piristi kummasti. Ollunna niin synkkiä ja sateisia päiviä, että aurinko on just hyvä vaihtoehto lepposalle sunnuntaipäivälle.

Aamupalan jälkeen puettiin heti Mummun kutoma hattivattihaalari päälle ja sukellettiin parvekkeelle nauttimaan auringosta. Haalari otettiin heti kohta pian kuitenki pois, ku lasitettu parveke oliki edelleen yllättävän lämmin, mutta sopivan raikas silti. Tyttö kokkas, ja ite hoidin pyykkipuolta. Sitä on aika hyvin kertyny täs sairastelun lomassa.

Sairastelu on ollu aikamoista. Tänään onneksi itelläni helpotti huomattavasti ja nieleminenki onnistuu jo ku vettä vain. Vielä perjantainna-lauantaina se oli enemmänki niin, että nielin vettä vain. Mut tänään oon syöny jo ku ihminen. Vaimo on tosin aika heikolla hapella vielä, ja lauantain oli varsinki, sillä ku meinaa pukata noita rakkuloita lisäksi naamaan, käsiin ja jalkoihin. Käsillä ku toinen ei sitte juuri oo pystyny tekemään mitään, niin oon sitte tänään taas ollu vaihteeksi koti-isänä. Ja koti-isän velvotteisiin kuuluu nukuttaa vauhtiviikari, joten vaunulenkille ja kamera mukaan.

Kuvailu jäi kuiten aika vähäseks, mutta löysin mä nyt sentäs yhden pihilajan. Kuva, kuvauksellisuus, asettelu ja kaikki muu hömppä.. olokoon. Puu oli kiva, siinä se. Poikkesin sitte matkalla myös Anttilassa ja hain mukaan pienen Lego-paketin, jonka tiesin sielä olevan puoleen hintaan. Kummalleko sen lie enemmän, itelleni, vaiko lapsille?

Kotona sitte uudet legot ympäri lattiaa, ja kohta taas jo takas pakettiin. Ees taas ilman päätä tahi häntää, pientä kiukkua siitä ja tuosta. Olen kohta kaks vee.

Tekemistä ja mielenrauhaa kun piti löytää, niin päätettiin tytön kanssa leipoa omenapiirakka. Heti ensimmäinen juttu mitä pienillä käsillä pääsi tekemään, tuntu olevan mahottoman mukavaa. Rasvattiin vuokaa ja pullasuti heilu ahkerasti, eikä ees sotkettu yhtään.

Sokerin ja rasvan sekottelu meni myös yhtä näppärästi. Samalla kuorasin pari omenaa, joista toisen joku pieni jyrsijä oli kyllä jo puoliksi ehtinyt jyystämään. Jauhojen mittailu oli kans mieleistä, ja vain yhestä lusikasta pikkasen pöydälle luiskahti. Muuten homma suju siivosti. Oikein ihmettelin pienen tarkkaavaisuutta ja sitä miten keskittymistä riitti.

Siinä vaiheessa ku alettiin lorotteleen jogurttia taikinaan, kuuluki sitte yhtäkkiä: "Minun!". Saman tien tuolilta alas ja olohuoneeseen. Tyttö nääs hoksas, että äippä kävi hakemas itelleen hedelmäsalaattia. Nähtävästi lähti siis esittämään asiaansa, olevansa hedelmäsalaatin oikeutettu omistaja, tai ainakin oikeutettu kunnon osingoille...

Iltapalaksi sitte syötiin omenapiirakkaa. Joku pieni sitä kävi vielä hampaanpesunki jälkeen vähän omin luvin napsimassa. Sitten, oikein kunnon huudon kanssa mentiin nukkumaan, ku ei saanukaan niistää nenää loputtomiin, kerta toisensa jälkeen. Elämä on.



Ja sitte tämä pienempi tyttö. Voiskos sitä vaikka jo laittaa nukkumaan, isi ja äiti ei enää oikein jaksais tälle iltaa kauhiana yhtään mitään. Mulla oli vielä äsken tähän joku oikein hyvä loppulause mielessä, mutta näköjään jo ehdin unohtaa mikä se oli. Joten, eipä muuta, heippa.